keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Nahkaa

Keskiviikkoillan lyhytpostaus kertoo elokuvasta. Mitä muuta voi pukea ylleen Tom of Finland -elokuvan kutsuvierasnäytökseen kuin mustaa nahkaa? Vierelläni elokuvaan liittyvässä, Logomossa ensi viikolla avautuvassa näyttelyssä on elokuvan Doug, jonka elävä esikuva oli näytöksessä paikalla vanhana. edelleen nahkaan pukeutuvana herrasmiehenä. Arvostan!

1950-luvun jakku, 1980-luvun nahkahame, tämän vuosituhannen kengät UFF
satiinitoppi Tex-Vexin poistotekstiilipäivä
laukku vanha rakas
sukkahousut Wolford


perjantai 10. helmikuuta 2017

Mekkoperjantai: Arkiruutuja

Jokainen vintagepukeutuja tietää, millainen aarre on hyvä arkimekko. Juhlavia ja kesäisiä hepeneitä on helppo löytää, mutta kylmemmällä puolella vuotta ja kotona työskennellessä valttia ovat yksinkertaiset vaatteet, joita ei tarvitse ihmeemmin asustaa. Aamutakkikin on tietysti oikein hyvä vaihtoehto, mutta mekkoperjantaihin valikoitui tänään talvipuuvillainen paitapuku.


Mekon jujuja ovat isot napit ja kankaan jännittävä kaksitasoisuus. Lähikuvassa kankaan helmakäänne, jossa näkyy sekä nurjaa puolta (yläpuolella) että oikeaa puolta, jossa on koholle kudottu pitsimäinen tai verkkomainen pintarakenne. Kankaan siniset sävyt korostuvat ulkovalossa, paljaalle silmälle puku on lähinnä ruskea.


Ps. Huomasitteko tohvelit? Ne ovat aitoa 70-luvun Nokiaa!

tiistai 7. helmikuuta 2017

Eteisen hylly ja sohvapöytä

Kerrankin meillä on sisustettu! Viime pari vuotta kodinhallinnan fokus on ollut muussa elämässä, kuten pienempään lapseen liittyvissä järjestelyissä ja kesäkodin laittelussa. Mutta on se nyt silti vähän ihme, että menee melkein kuusi vuotta ennen kuin eteisen vähän liian iso ja pintavikainen lipasto korvataan uudella! Vanha, joka siis ostettiin tämän asunnon mukana, muutti jo uuteen kotiin enkä jaksa etsiä siitä kuvaa, mutta uusi näyttää tältä.


Uusi hylly on pienen asunnon jokatarkoituksenkaluste: lipasto, kirjoituspöytä ja kirjahylly samassa. Alle saa vielä jotain säilytykseen, vaikkapa perheenjäsenten kenkiä ja kissanhiekkamuruja kuten meillä nyt. Kirjahyllyosa on irrotettava, emmekä ole vielä sataprosenttisesti päättäneet, jääkö se tähän vai siirretäänkö olohuoneeseen lastenkirjojen hyllyksi. Siksi hylly odottelee yhä melkein tyhjillään, vaikka haluaisin jotenkin integroida tähän kokonaisuuteen ainakin mustan kissanaulakon, jonka vastikään löysin Ekotorilta.


Korkeudestaan huolimatta - edeltäjä siis oli tavallinen kolmilaatikkoinen lipasto ilman hyllyjä - uusi kaluste on tuonut tilaa eteiseen, koska se on viisi senttiä edellistä pienempi sekä leveys- että syvyyssuunnassa. Muutama puoliturha talviasuste lähti kirpputorille, koska laatikkotila väheni.

Kirjoituspöytä avautuu tähän tapaan ja sen kannen alla on lokerollista laatikkotilaa, johon lajittelin hansikkaita, heijastimia ja muuta eteisen pikkusälää. Sydänpeltirasiassa on kangasnenäliinoja. Kyllä, käytämme sellaisia.


Ja sitten vilkaistaan olohuoneeseen, johon pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin hankkia sohvapöydän. Ikkunan ääressä nojatuolien välissä oleva pieni sohvapöytä vietti joulua sohvan edessä ja se tuntui niin kivalta ja kätevältä, että kun sopiva löytyi kohtuuhinnalla ja kivassa kunnossa Turun Rautakadun Ekotorilta, ostopäätös oli nopea.


Tämä on selvästi pitempi kuin entinen pikkupöytä, oikean mittainen sohvaan nähden. Sohvan alta pilkistää kaikenlaista välttämätöntä, lähinnä lastenkirjoja ja leluja; niiden kanssa pitää vain tulla toimeen, koska taaperolla ei ole omaa huonetta. Taapero onkin jo valjastanut pöydän tehokkaasti leikkikäyttöön, kuvan siisteys pöytätasolla on silmänlumetta.

Meillähän ei tosiaan ole autoa, ja jos joku on joskus miettinyt, miten kuljetamme suurikokoisia tavaroita: tässä yksi hyvä esimerkki. Pöytä ei ole painava, mutta kun bussi heilui, vähän tuo tuotti ylimääräistä haastetta. Mutta kannatti!


Pöydällä oleva malja on saksalaisen Carstensin keramiikkaa. Jos jätämme tämän tähän, se täyttyy ennen pitkää pikkuleluilla, mutta ehkä muutaman vuoden kuluttua... sisustaminenhan on pitkä prosessi, kuten olemme jo huomanneet.



maanantai 6. helmikuuta 2017

Mekkoperjantai 40-luvun tapaan

Joku sota-ajan kulttuurihistoriaa harrastava saattaa muistaa parin vuoden takaisen kirjan Sodan värit, jossa on upeasti väritettyjä jatkosota-ajan kuvia ja jossa mieheni oli kirjoittajana. Kirja sai ansaitusti uuden alun, kun Liedon Vanhalinnaan avautui viikonvaihteessa kirjaan liittyvä näyttely. 

Perjantain avajaisiin halusin tietysti aikaan sopivan asun, mutta se ei ollutkaan ihan helppoa: olen nimittäin luopunut melkein kaikista 1940-luvun vaatteistani, joita ei alun alkaenkaan ollut kovin paljon. Moni niistä oli jäänyt pieneksi, eikä tyyli muutenkaan enää kuulu suosikkeihini. Tämä musta mekko oli ainoa, jonka löysin.


Villakreppinen melkein käyttämätön puku on joko aitoa 1940-lukua tai hyvä kopio 1970-luvulta. Ostin sen sovittamatta halvalla joltain kirppikseltä ehkä vuosi sitten, mutta kas vain, se oli ihan täsmälleen kokoiseni. Puvussa on ajan hengen mukaista vaatimattomuutta ja hillittyjä yksityiskohtia: laskosten somisteina päällystetyt napit, hiukan huivimainen kaulus, solmittava vyö. Hiuksia en edes yrittänyt asetella ajan henkeen: 1940-luvulla suosittiin edestä korkeita monimutkaisia kiharakampauksia, jotka eivät sovi minulle yhtään, ja tämä onkin yksi syy, miksei aikakausi tunnu luontevalta yllä.


Kenkien kanssa tuli kiire (lapsenvahdin aika on rahaa!), joten nappasin matkaan varsin 1930-lukuhenkiset Minna Parikan kengät, jotka tukevine korkoineen sopivat asuun kohtuullisesti. En kuollaksenikaan muista, mikä tämän mallin nimi on - saapikkaana vastaava on Armi. Kun ostin nämä joskus tämän blogin alkuaikoina, ne olivat minulle isot, mutta kas vain, ne ovat muuttuneet sopiviksi! Jotain iloa ikääntymisestäkin.

Miehen kengissä 1980-luvun kiiltonahkaa.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Mekkoperjantai: Blogia vanhempi puku

Mekkoperjantai jatkuu, vaikka aamulla oli flunssainen olo. Yleensä tukan kampaaminen ei huononnakaan oloa, ja liikkeellelähtöä motivoi myös tieto siitä, että Turun taidemuseon Helene Schjerfbeck -näyttely oli tänään auki kolmanneksi viimeistä päivää. Ja liikkeelle kannatti lähteä, sillä näyttely oli upea ja keskelle tammikuuta oli yllättäen asetettu kaunis kevätpäivä. Aurinko häikäisi ja lämmittikin, kun kuvaa otettiin taidemuseon portailla.


Asussa on historian havinaa. Pohjana oleva puku on ollut minulla kauemmin kuin Hopeapeili. Olen ostanut sen muistaakseni vuonna 2009 tai 2010 Rauman SPR:n kirppikseltä. Se oli suoralinjainen, varsin muodoton täti-ihmisen parempi puku brokadimaisesti kuosiinkudottua kangasta. Dekolteeta peitti valkoisesta tekokuidusta muotoiltu nepparikiinnitteinen röyhelö.

Ensi töikseni hankkiuduin eroon röyhelöstä ja sitten ompelin pukuun muotolaskokset. Silloin vuosia sitten olin nykyistä kapeampi, joten nyt oli aika purkaa toinen muotolaskospari. Onneksi kangas on helposti käsiteltävää! Puku ei tällaisenaan ole oikein minkään ajan mukainen - pääntie on liian iso ja mallikin vähän hybridi 50- ja 60-lukuja. En kuitenkaan edelleenkään ole aikakausipuristi, joten miksikäs ei: tämän tyyppistä kaulusta ei taida olla garderobissani toista, ja grafiitinharmaa, vaikka tylsä väri onkin, pukee ihmistä, jonka omatkin värit ovat aika tylsät.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Kaksivuotias

Tasan kaksi vuotta sitten meillä oli muutaman tunnin ikäinen tytär. Nyt hän on niin paljon enemmän kuin silloinen pieni nuppu: juoksee ja hyppii, piirtää ja katselee kirjoja, puhuu lauseita ja suloisia omia fraasejaan, vaalea tukka yltää jo hentoihin lapaluihin asti. Iloinen ja niin hellät kuin kipakat tunteensa avoimesti näyttävä, päiväkodissa kavereiden kanssa hippaa leikkivä melkein-leikki-ikäinen. Pikku aurinko, joka saa usein unohtamaan, että kohta meillä on perheessä uhmaikäinen ja teini-ikäinen samaan aikaan.

Tämä kuva, jossa taiteilija on työssään, on pari kuukautta vanha, ja ainakin me läheiset osaisimme sanoa, että tästäkin hän on oppinut ja kasvanut paljon. Nämä ovat olleet hienot kaksi vuotta.


perjantai 20. tammikuuta 2017

Mekkoperjantai: Ruudullista töihin

Jo perinteeksi muodostunut Hopeapeilin mekkoperjantai (tänään toisen kerran!) esittelee arkisen ruudullisen puolileveän puvun. Ostin tämän pari vuotta sitten Turun antiikkimessuilta, mutta vasta viime viikolla sain tehdyksi siihen tarvittavan pikkukorjauksen.

1960-luvun alun sekoitekankainen puku Alles Gute Vintage
Vintro-merkkiset saapikkaat Paulan Kenkä
sukkahousut Lindex
korvakorut, vyö kirppislöytöjä

Puku on aika tyttömäinen; voin helposti kuvitella, että se olisi aikoinaan ollut vaikka lukioikäisen tytön vaate. Pidin asun yksinkertaisena ja maltillisena, koska olin menossa haastattelemaan ihmistä, josta en entuudestaan tiennyt juuri mitään ja sellaisessa tilanteessa on aina hyvä vetää varman päälle. Viehätyin tästä harmaa-valkoisesta puvusta aikoinaan siksi, että tajusin sen tuomat mahdollisuudet värillisten asusteiden käyttöön. Valitsin tänään ruohonvihreän, mutta yhtä hyvin asusteväri olisi voinut olla pinkki, punainen, sinapinkeltainen tai vaaleansininen.

Käytännön syistä lisäsin myös neuletakin. Jakku olisi ollut tyylikkäämpi, mutta puvun ison kauluksen kanssa hiukan kankea. Sellaista on talvipukeutuminen - kompromisseja tarvitaan, jotta pysyy lämpimänä. Hauskaa viikonloppua!